Rakennusliiton vierailijablogi

Paikallinen sopiminen edellyttäisi todellista tasavertaisuutta

 

Paikallisen sopimisen lisääminen on asia, jota jokaisen itseään kunnioittavan työnantajan on vaadittava, olipa kyse maailmanlaajuisesti toimivasta suuryrityksestä tai yhden työntekijän työllistävästä kiinteistöhuoltoyrityksestä. Maan hallitus on sekin toiminut varsin aktiivisesti ja ajanut paikallisen sopimisen lisäämistä, vaikka kilpailukykysopimuksessa asia jätettiin työmarkkinaosapuolten selvitettäväksi.

Suomen Yrittäjät ovat pitäneet asiasta kaikkein suurinta meteliä. He halusivat kilpailukykysopimuksen sisältävän muotoilun, jossa paikallinen sopiminen olisi ulotettu järjestäytymättömiin yrityksiin. Yrittäjien toimitusjohtajan Mikael Pentikäisen mukaan talous- ja työllisyyskehityksen korjaaminen edellyttää työpaikkatason sopimisen lisäämistä ja että sopimisen mallit ovat sellaisia, jotka yrittäjät hyväksyvät (verkkouutiset 2.6.2016 ).

Rivien välistä voi helposti lukea, että yrittäjien sopimismalliin ei kuulu työntekijöiden luottamusmies. Heidän mallissaan sopijana olisivat työnantaja ja yksittäinen työntekijä eli työnantaja sanelisi sopimuksen sisällön. Tässä lienee yrittäjien mallin tarkoitus eli heidän mielestään talous- ja työllisyyskehitys on sitä parempaa, mitä vähempi luottamusmiehiä työmailla on.

Maa- ja vesirakennusalan yritykset ovat pääsääntöisesti pieniä, alle kahdenkymmen työntekijän yrityksiä. Osittain tästä johtuen luottamusmiehiä on alan yrityksissä liian vähän. Paikallisen sopimisen raju lisääminen johtaisi tälläkin alalla väistämättä työntekijöiden työehtojen heikkenemiseen, vaikka työntekijöillä olisi luottamusmies. Yrittäjien esityksellä täysin vapaasta sopimisesta ilman työntekijöiden edustajaa, jolla on korostettu työsuhdeturva, palataan 80 vuotta ajassa taaksepäin. Tuolloin työntekijät kamppailivat oikeudesta tehdä yhdessä työehtosopimuksia.

Samaan aikaan, kun keskustellaan paikallisen sopimisen lisäämisestä, on nostettu esille työehtosopimusten yleissitovuus. Toimitusjohtaja Pentikäinen sanoi edellä mainitussa haastattelussa, että yrittäjäjärjestön jäsenet tuntevat itsensä torppareiksi työehtosopimusten yleissitovuuden takia. Yrittäjäjärjestössä ei ilmeisesti haluta, että esimerkiksi erilaisia tarjouksia tehtäessä kaikilla on tiedossa työntekijän työmarkkinahinnan minimi. Tarjouskilpailun voittaa yritys, joka eniten polkee työntekijäin etuja, tietysti paikallisesti sopien.
Paikallinen sopiminen ja sen lisääminen edellyttää tasavertaista neuvotteluasetelmaa yrityksiin ja työpakoille. Sellaista ei tällä hetkellä ole, eikä lähitulevaisuudessa ole tulossa.

Työnantajan ehdottaessa yksittäiselle työntekijälle paikallista sopimusta, työntekijä, joka jättää sopimuksen tekemättä, saa lopputilin ensimmäisessä mahdollisessa tilanteessa. Tasavertainen neuvotteluasema vaatisi työntekijän irtisanomissuojan selkeää parantamista. Yhteiskunnassa käytävä keskustelu työmarkkina-asioista keskittyy lähinnä erilaisiin etujen leikkauksiin. Monenkirjavat ajatushautomot keskittävät energiansa näiden keksimiseen ja kauppaavat ne sitten samanlaisen poliittisen ideologian omaaville puolueille.

Myös työnantajien juhlapuheista on kadonnut väittämä työntekijöistä yrityksen tärkeimpänä voimavarana. Herkkäuskoisimmathan saattoivat tämän joskus jopa uskoakin.
Rakennusliitto ei ole mukana kilpailukykysopimuksessa, mutta jos siinä olevat kirjaukset paikallisesta sopimisesta toteutuvat laajalti työmarkkinakentässä, joudumme mekin niistä neuvottelemaan. Maa- ja vesirakennusalan työehtosopimuksessa on lukuisia kohtia, joista voidaan sopia toisin.

Monissa alan työntekijöiden yhteisissä tapaamisissa on käynyt selväksi, että nämä riittävät. Jäsenistö ja heitä edustavat luottamusmiehet haluavat päinvastoin vähentää paikallista sopimista. Kun näitä kannanottoja vertaa työnantajien näkemyksiin, on ristiriita ilmeisen sovittamaton.

Matti Korhonen